Pakko nauraa asioille, jotka eivät ole edes näennäisesti hauskoja. Nauru muuttuu hysteeriseksi räkätykseksi ja sitä myötä myös jotenkin helpottavaksi, henkisesti puhdistavaksi kokemukseksi. Paikoillaan pysyminen ahdistaa ja raivostuttaa niin, että on pakko ruveta hyppimään ympäri seiniä vain paremman tekemisen puutteessa...
    Opiskellessaan tai tehdessään töitä tulee pian stressaantunut ja kahlittu olo. Pinnalle nousee halu olla vain rauhassa, kaukana kaikesta hiuksia harmauttavasta. Mitä vakituisemmin ja tunnollisemmin käyttää aikaansa näiden "pakollisten" asioiden hoitamiseksi, sitä suurempi on tarve rauhoittua edes hetkeksi. Viikonloput alkavat yleensä samalla kaavalla. Perjantaina ei tunnu mikään arkeen liittyvä kiinnostavan, sillä perjantai-ilta vietetään muissa merkeissä, toiset nollaten päänsä ja toiset vain huokaisemalla helpotuksesta ja kääriytymällä kotisohvan tuttuun ja turvalliseen vilttiin. Lauantaina hoidetaan yleisiä asioita, jotka ovat jääneet hoitamatta arkipäivinä. Sunnuntaina puolestaan harmitellaan maanantaita, silloinhan pitää taas palata arkeen. Viikonloppu on niin lyhyt aika, ettei silloin vielä ehdi tympääntyä vapaa-aikaansa. Viikonloppu ei kuitenkaan tarjoa riittävän pitkää eroa arjesta.
    Itse olen ollut jo pidemmän aikaa vapaalla, enkä ole saanut juurikaan mitään aikaan ja siitä voin syyttää vain itseäni. Ylenpalttinen makoilu ahdistaa, on niin paljon tehtävää ja niin vähän aikaa. En kykene rauhoittumaan edes hetkeksi, enkä kuitenkaan saamaan mitään luovaa ja kehittävää aikaan. Silti on pakko vain hakea jotain tekemistä, mikä useimmiten osoittautuu hedelmättömäksi ja jää kesken. Liekö maanis-depressio joka ajaa mielialasta toiseen, oravanpyörästä laiskuuden syövereihin. Miksi ihminen ei vain osaa tyytyä siihen mitä saa ja opi elämään hetkessä?

    -Cor triste